Teen väitöskirjaa. Opuksesta on tulossa monografia eli kokonainen kirja. Kyseessä on laadullinen case-tutkimus, jota varten olen kerännyt paljon empiiristä aineistoa. Ehkä liikaakin – varmuuden vuoksi. Kakku on aivan liian usein aivan liian suuri purtavaksi. Kirjoitusprosessi on jumissa ja sisäinen motivaatio kateissa. Ongelma vaikuttaa ilmeiseltä.

Olen hakenut apua ongelmaani erilaisista kirjoittamisen oppaista, viimeisimpänä Kimmo Svinhufvudin kirjasta Kokonaisvaltainen kirjoittaminen (Art House, 2016). Se on napakka ja nopeasti luettavissa, mutta oppien omaksuminen ottaa aikaa. Kyse on nimittäin omien kirjoittamista koskevien asenteiden tunnistamisesta ja työstämisestä. Tykkään ajatuksesta, sillä mielestäni todellinen toiminnan muutos vaatii naksahduksen päässä. Muu on huijausta.

Kimmo Svinhufvudin näkemys kirjoittamisesta on ihmisläheinen ja armollinen. Kirjoittaminen on vaikeaa. Se vaatii monenlaisia taitoja. Näitä taitoja voi kuitenkin oppia, ja niitä voi myös opettaa. Teos käsitteleekin tasapainoisesti sekä kirjoittajaksi opettelevan että kirjoittamista opettavan rooleja. Erilaisten roolien tiedostaminen ja hyödyntäminen oikein on tärkeää etenkin palautteen antamisessa ja vastaanottamisessa. Silmiini tarttui tähän liittyen tekstinpätkä (s. 77), jossa tiivistyy palauteprosessin inhimillisyys: ”Kirjoittajan olisi syytä muistaa, että hänen saamansa palaute on erittäin monien tekijöiden summa. Näistä tekijöistä vain osa liittyy opiskelijaan ja vielä harvempi käsiteltävään tekstiin. Hyvin negatiivisen ja tuhoavan palautteen saadessaan kirjoittajan kannattaa myös muistaa, että palautteeseen ja sen muotoiluun liittyy todennäköisesti paljon tekijöitä, jotka eivät ole kirjoittajan aikaansaannosta.” Tämän kun olisin tajunnut jo vähän aiemmin.

Svinhufvud listaa teoksessaan kirjoittamisen esteitä. Nämä kaikki tuntuvat kolahtavan omalla kohdallani, kun kyseessä on nimenomaan väitöskirjan kirjoittaminen. Koska muunlaisten tekstien kanssa en koe olevani jumissa, voin vain todeta, että kyse on juuri väitöskirjaan liittyvistä henkisistä esteistä.

Epäonnistumisen pelko ja perfektionismi istuvat olkapäälläni ilkkumassa. Rimani on jostain syystä aivan liian korkealla.  Sisäinen sensuurini on armoton. Tyrmään tekstini jo ennen kuin se ehtii näppäimistöltä ruudulle. Tähän on kuulemma syynä liian hyvin sisäistetty kritiikki. ”Nämä sisäistetyt tuomarit vaikeuttavat kirjoittamista ja ehkäpä muutakin elämää,” toteaa Svinhufvud osuvasti (s. 117). Tunnistan ja tunnustan. Tärkeintä olisi saada paperille jotain, josta voi jatkojalostaa parempaa – erottaa toisistaan kirjoittamisvaihe ja arviointivaihe. On tukittava latistavan sensorin, forssalaislähtöisen tutkijafeministi Saara Särmän ansiokkaasti kuvaaman sisäisen vorssalaisen ääni päässä. On käsiteltävä kirjoitusprojektiin liittyvät aiemmat negatiiviset kokemukset, kääntää ne vahvuudeksi ja antaa vain mennä.

Mutta kun lykkääminen. Siirrän ikävää projektia, teen jotain muuta. Luen vähän lisää,  teen muita töitä tai kirjoitan vaikka blogia. Ihan mitä vaan. Svinhufvudin kehotuksesta yritän järkeillä, mistä lykkääminen johtuu. Vaihtoehtoja onneksi löytyy. Ponnistelu on ihmiselle lähtökohtaisesti ikävää. Työtavaksi on vuosien saatossa voinut muodostua se kuuluisa viime tingan rykäisy. Huono itsetunto tappaa aloitekyvyn. Kyseessä voi olla myös kirjoittamiseen pakottavan auktoriteetin passiivis-aggressiivinen vastustaminen eli pienen ihmisen hiljainen vastalause, joka ikävä kyllä osuu yleensä ihan omaan nilkkaan.

Kallistun viime tingan rykäisyn ja pakottavan auktoriteetin vastustamisen yhdistelmään. Kun on riittävän kiire, sisäinen kriitikkoni hiljenee. Sen on pakko luovuttaa, kun kukaan ei ehdi kuunnella. Punaviini ajaa saman asian, mutta sitä on käytettävä taiten ja harkiten. Tehtävän kannalta sopimattomien työtapojen lisäksi suhteeni väitöskirjan ohjaajaan on mutkikas. Kaipaan ohjeistusta ja konkreettisia neuvoja mutten siedä määräilyä tai besserwisseröintiä. Mitä tai ketä yritän tiedostamattani vastustaa? Alanko jo kuulostaa freudilaiselta?

Olen estynyt väitöskirjan kirjoittaja Kimmo Svinhufvudin mittareilla tarkasteltuna. Koen pelkoa ja vastenmielisyyttä kirjoitustyön aloittamista kohtaan. Kirjoittaminen ei olekaan kivaa. Pitääkö sen olla aina kivaa, haastaa Svinhufvud. Olen myös lopputuloksen suhteen kärsimätön. Prosessin epämääräisyys, hitaus ja hallitsemattomuus ahdistaa. Syynä tähän on myös jatkuva ulkoinen aikataulupaine, joka ei huomioi projektini yksilöllisiä vaiheita. Valmista olisi pitänyt olla jo, jotta laitos saa tutkinnostani rahat kassaan. Ajattelen kirjoittamisesta jäykästi – millaista kirjoittamisen tulee ylipäänsä olla, miten se etenee ja millainen on hyvä lopputulos. Todellisuudessa prosessi on lopputulosta tärkeämpi, ja kaikenlainen joustavuus on hyve.

Lohtua tuo se, että muutos estyneestä tuotteliaaksi kirjoittajaksi on kuulemma vain asennemuutoksen päässä. Hyväksymällä pelot, perfektionismin ja houkutuksen lykätä aloittamista erilaiset negatiiviset ajatukset eivät saa liian suurta valtaa. Avuksi on kuitenkin syytä hankkia positiivisia ajatuksia kirjoittamista vauhdittamaan. Asennoitua oikein.

Vain aika näyttää, miten kuvassa oleva voimalause toimii. Lupaan testata.